sunnuntai 25. lokakuuta 2009

Vanha konsti on parempi kuin pussillinen uusia

Olisihan se pitänyt arvata, että heti, kun yrittää päästä helpommalla, on tuloksena kaaos ja hajuhaittoja. Päätin testata tohtori Ötkerin suklaakakkua. Miten helppoa! Lisätään vain pari kananmunaa, sotkotetaan ja survotaan tavarat uuniin. Niinhän sitä tyhmempi luulisi!

Kerrankin noudatin ohjeita orjallisesti. (Pahana tapana on silmäillä ohje ja käyttää mittoja vähän sinne päin...) Uuni oli säädetty ohjeessa mainittuun lämpötilaan, kananmunia oli kaksi ja suklaapussukkaakin hauduttelin kuumassa vedessä, jotta se sulaisi. Siirsin uunin ritilän alatasolle, koska ohjeessa käskettiin. Katsoin jopa kellosta, monelta laitoin kakkuviritelmän uuniin, sillä 8-9 minuutin paistoaika ei ole muuten helposti hahmotettavissa.

Kahdeksan minuutin tultua täyteen haistoin palaneen käryä. Kakku oli palanut päältä mustaksi, vaikka seitsemän minuutin kohdalla se näytti vielä hyvinvoivalta. Äkkiä kakku ulos uunista ja tuuletusikkuna auki, koska käry oli niin kamala. Seuraavaksi kumosin kakun lautaselle. What a big mistake! Kakku oli jähmettynyt vain reunoistaan ja Ötkerin sisälmykset valuivat pitkin tiskipöytää. Ihanaa! Valitettavasti en ehtinyt ottaa kuvaa tuotoksesta, koska siivoamisen kanssa tuli kiire. Sehän tästä olisi enää puuttunut, että kuuma suklaalitku olisi valahtanut lattialle ja kissat olisivat ehtineet siihen tanssahtelemaan. Siinä vaiheessa olisin ehkä saanut pestä sohvankin...

Vieraiden tuloon oli onneksi vielä pari tuntia aikaa, joten ehdin tarkistaa jääkaapin sisällön (2 kananmunaa, 150 g margariinia ja siinä se) ja googlettaa kakkuohjeen, johon vajavaiset elintarvikkeeni riittäisivät. Kauppaan ei ollut enää aikaa juosta. Löysin viimein suussasulavan suklaakakun ohjeen, jonka tosin valmistin ilman kuorrutetta (tässä taloudessa ei suklaa säily niin pitkään, että siitä saisi jalostettua kuorrutetta). Hyvää siitä tuli ilmankin!

Näin tuli myös todettua, ette vika ollut uunissa, sillä tämä kakku kypsyi varsin kivuttomasti. Lopputulos oli siis alkuasetelmasta huolimatta hyvä. Vieraat saivat kakkua ja minä sain opetuksen. Enää en syydä rahojani epämääräisiin jauheisiin. On parempi tehdä alusta alkaen ihan ite.

perjantai 16. lokakuuta 2009

Omituisia harrastuksia

Vajaat kaksi viikkoa sitten palasin kesän kolmannelta lomapätkältä takaisin töihin. Seuraava keskustelu käytiin minun ja erään miespuolisen työkaverini kanssa:
Työkaveri: Tervetuloa takasin hommiin! Mitäs puuhastelit lomalla?
Minä (innostuneella äänellä): Neuloin ja leivoin karjalanpiirakoita!
T (nauraen hervottomasti): Joo, niin varmaan! Tota et usko itekään!
M (mahdollisimman vakuuttavasti): Joo joo. Oikeesti
.
Mies oli kovaääninen ja nauru niin raikuva, että kattorappauksia korjaillaan varmaan edelleen.

Mitä minun olisi sitten lomalla pitänyt tehdä? Siivota? Ryypiskellä? Valitettavasti kumpikaan edeltävistä ei kuulu lempiharrastuksiin. Siivous on turhaa, sillä pian on taas sotkuista ja kaljoittelusta tulee kuhmuja päähän. Niinpä toteutin itseäni. Tein kahdet sukat, aloittelin roguen neulomista ja rypytin karjalanpiirakoita. Kaikista tuli hyviä, varsinkin piirakoista. En nyt mene sanomaan, ovatko nuo tekijänsä näköisiä, mutta maku oli ainakin mainio.


Muutenkin ihmiset tuntuvat kummastelevan harrastuksiani, paitsi tietysti ihmiset, jotka ovat vähintäänkin yhtä outoja tai hurahtaneita. Sitä paitsi onhan mulla noita outoja harrastuksia ollut ennenkin. Suurimman osan olen lopettanut, koska en ollut hyvä, enkä mä tykkää tehdä mitään, missä en ole hyvä. Luonnollista.

Ala-asteella aloitin luokkakaverini innostamana savikerhon. Savimöykyn paiskominen oli kovin terapeuttista ja hauskaa. Sain aikaan pari epämääräisen mallista maljakkoa, joihin ei tosin voinu
t laittaa vettä, toinen toistaan rumempia tuikkulyhtyjä ja pari mukia, joissa isäni säilytti kolikoita. Luojan kiitos tajusin lopettaa, ennen kuin savimajan rakentaminen olisi tullut ajankohtaiseksi. Se maja olisi ollut hengenvaarallinen (ja ruma).

Lopetin savikerhon myös siitä syystä, että samaan aikaan viereisessä huoneessa pyöri posliininmaalauskerho. Jee! Sinne siis! Taustatietoina kerrottakoon, etten osaa piirtää, en mitään. Yläasteella piirsin intiaaneja ja luokkakaverini kysyi, olenko varma, että koivut kasvavat noin karussa ympäristössä. Sen jälkeen keskityin kuvistunneilla kahvinjuontiin. Posliininmaalauksessa pelastukseksi osoittautuivat voipaperi ja lyijykynä. Vietin illat jäljentämällä Pollen kuvia Hevoshullusta ja niitä sitten maalailin kaakeleihin. Näihin taidehistoriallisesti merkityksettömiin teoksiin ei törmää enää muualla kuin mummin luona. Sielläkin ne piiloutuvat kätevästi kattiloiden alle. Valitettavasti tämäkin luova harrastus tuli tiensä päähän, sillä sain päänsärkyä neilikkaöljystä ja tärpätistä. Lisäksi kuka tahansa väsyy iän ikuiseen pulleaan poniin ajan myötä.

Huomasin tulevani paljon paremmin toimeen lankojen kanssa. Virkkasin pitsiliinoja ja neuloin (liian pieniä) villasukkia. Viimein opin neulomaan sopivia asusteita ja piilotin virkkuukoukun sängyn alle (kaivan sen esiin hyvin satunnaisesti). Joten kyse ei ole siitä, ettenkö olisi yrittänyt harrastaa muuta. Yritin, ei toiminut. Näin on parempi.

torstai 15. lokakuuta 2009

Kun kissa kohtaa kutimet

Syksyn tultua kaivoin jälleen langat ja puikot kätköistään. Näin ollen Pontuskin pääsi tutustumaan kutimien ihmeelliseen maailmaan. Vanhemmat kissat eivät välitä langoista ja puikoista tuon taivaallista, mutta 11 kk:n ikäinen juniorimmepa hullaantui täysin. Olen vahvasti sitä mieltä, että kissan omistaminen tuo mukavasti lisämaustetta näpertelyyn. Tosin ohjeisiin voisi lisätä muutaman välivaiheen kissanomistajia varten.

Tahtia hieman hidastaa se, että pikkuherralle on heitettävä säännöllisin väliajoin hiirtä tai muuta vastaavaa lelua. Muutoin langat on syöty poikki ja puikoissa on mukavia kuhmuroita pienistä sapelihampaista. Kokeilinpa jopa neulomista suihkupullo lankakerän viereen aseteltuna. Tämä konsti tepsi päivän. Pontus ei ole huijattavissa.

Viimeisimmän tekeleeni aikana pääsin harrastamaan taukojumppaa olohuoneen pöydän ympärillä kissan anastettua puikot sillä välin, kun vaihdoin suurempia puikkoja työhön. Opettelin myös lankasolmun tekemistä, kun käsiin ilmeistyi niljakas lanka, jota oli mitä ilmeisimmin käytetty hammaslankana. Myös keskimmäinen otukseni, Lumo, päätti osallistua tunkemalla päänsä puikkojen väliin niin voimallisesti, että silmukoita sai metsästää kirjaimellisesti kissojen ja koirien kanssa. Tai ei nyt ihan. Tähän hullunmyllyyn ei enää taida koiraa mahtua.

Kissat tekevät myös langasta kuin langasta hieman pörröisemmän. Juuri valmistunut hupparinikin on sen näköinen kuin sitä olisi säilytetty sohvan alla viikkokausia. Lämpöä lisäävää vaikutusta en ole huomannut näillä lisäkarvoilla olevan.

Oli miten oli - kahta en vaihda: kutimia ja uskollisia avustajiani.