Omituisia harrastuksia

Vajaat kaksi viikkoa sitten palasin kesän kolmannelta lomapätkältä takaisin töihin. Seuraava keskustelu käytiin minun ja erään miespuolisen työkaverini kanssa:
Työkaveri: Tervetuloa takasin hommiin! Mitäs puuhastelit lomalla?
Minä (innostuneella äänellä): Neuloin ja leivoin karjalanpiirakoita!
T (nauraen hervottomasti): Joo, niin varmaan! Tota et usko itekään!
M (mahdollisimman vakuuttavasti): Joo joo. Oikeesti.
Mies oli kovaääninen ja nauru niin raikuva, että kattorappauksia korjaillaan varmaan edelleen.

Mitä minun olisi sitten lomalla pitänyt tehdä? Siivota? Ryypiskellä? Valitettavasti kumpikaan edeltävistä ei kuulu lempiharrastuksiin. Siivous on turhaa, sillä pian on taas sotkuista ja kaljoittelusta tulee kuhmuja päähän. Niinpä toteutin itseäni. Tein kahdet sukat, aloittelin roguen neulomista ja rypytin karjalanpiirakoita. Kaikista tuli hyviä, varsinkin piirakoista. En nyt mene sanomaan, ovatko nuo tekijänsä näköisiä, mutta maku oli ainakin mainio.

Muutenkin ihmiset tuntuvat kummastelevan harrastuksiani, paitsi tietysti ihmiset, jotka ovat vähintäänkin yhtä outoja tai hurahtaneita. Sitä paitsi onhan mulla noita outoja harrastuksia ollut ennenkin. Suurimman osan olen lopettanut, koska en ollut hyvä, enkä mä tykkää tehdä mitään, missä en ole hyvä. Luonnollista.

Ala-asteella aloitin luokkakaverini innostamana savikerhon. Savimöykyn paiskominen oli kovin terapeuttista ja hauskaa. Sain aikaan pari epämääräisen mallista maljakkoa, joihin ei tosin voinut laittaa vettä, toinen toistaan rumempia tuikkulyhtyjä ja pari mukia, joissa isäni säilytti kolikoita. Luojan kiitos tajusin lopettaa, ennen kuin savimajan rakentaminen olisi tullut ajankohtaiseksi. Se maja olisi ollut hengenvaarallinen (ja ruma).

Lopetin savikerhon myös siitä syystä, että samaan aikaan viereisessä huoneessa pyöri posliininmaalauskerho. Jee! Sinne siis! Taustatietoina kerrottakoon, etten osaa piirtää, en mitään. Yläasteella piirsin intiaaneja ja luokkakaverini kysyi, olenko varma, että koivut kasvavat noin karussa ympäristössä. Sen jälkeen keskityin kuvistunneilla kahvinjuontiin. Posliininmaalauksessa pelastukseksi osoittautuivat voipaperi ja lyijykynä. Vietin illat jäljentämällä Pollen kuvia Hevoshullusta ja niitä sitten maalailin kaakeleihin. Näihin taidehistoriallisesti merkityksettömiin teoksiin ei törmää enää muualla kuin mummin luona. Sielläkin ne piiloutuvat kätevästi kattiloiden alle. Valitettavasti tämäkin luova harrastus tuli tiensä päähän, sillä sain päänsärkyä neilikkaöljystä ja tärpätistä. Lisäksi kuka tahansa väsyy iän ikuiseen pulleaan poniin ajan myötä.

Huomasin tulevani paljon paremmin toimeen lankojen kanssa. Virkkasin pitsiliinoja ja neuloin (liian pieniä) villasukkia. Viimein opin neulomaan sopivia asusteita ja piilotin virkkuukoukun sängyn alle (kaivan sen esiin hyvin satunnaisesti). Joten kyse ei ole siitä, ettenkö olisi yrittänyt harrastaa muuta. Yritin, ei toiminut. Näin on parempi.